Anteeksi.. En ole postannut pitkään aikaan. Olen niin keskittynyt toiseen blogiini, jota kirjoitan ihan omana itsenäni. Toivon, ettei kukaan tunnista minua tässä blogissa, koska tänne olen kirjoittanut sellaisia asioita, joita en halua kenenkään tuttuni tietävän.
Lauantaina kävin pride-kulkueessa monien ystävieni kanssa. Oli todella mukavaa! :)
Näin paljon kadehdittavia ihmisiä. Sellaisia, jotka ovat juuri sellaisia kuin haluavat.
"Mies mekossa! ~So what?~"
Näin luki eräässä kyltissä jota kantoi mies. Mies mekossa. Todellakin So What? Mitä sitten vaikka hän kulkeekin mekossa? Itseasiassa hän oli yllättävän kaunis mies. Olen ylpeä hänetä :)
"Sanokaa mul et jos on lesbopari ni miks niie pitää näyttää jätkiltä vaik akoista tykätää ja pillua nuollaan.haloo!"
'Serkkuni' kommentti erääseen kuvaan, jonka olin lisännyt FB:seen pridestä. Ää, mua niin ärsyttää! Eikö kaikki saa muka olla juuri sellaisia kuin ne on? Vi**u!
Joku oli pyytänyt juttua tyttärestäni joten annan nyt pientä tilanne raporttia hänen elämästä ja meidän menneisyydestä:
Olin siis 14v, kun tulin raskaaksi. Nuori pöljä tyvär, jolla ei ollut elämässä mitään hallittavaa. Laitoselämää ja huonot perhesuhteet. Mikään muu ei antanut elämän tunnetta, kuin pelko ja viha.
Olin (olen edelleen) aikamoinen rämäpää, joka ei pelkää haasteita. Otin raskauden ja lapsen saannin omallaisena haasteena. En miettinyt aborttia missään vaiheessa. Tyttäreni, S'n, synnyttyä asuimme ensikodissa. Kaikkien silmissä meillä meni hyvin. Niinkuin päällisin puolin kyllä menikin. Jossain vaiheessa ongelmaksi tuli kykenemättömyyteni pyytää apua. Minut sijaisperheessä kasvatettiin niin, että avun pyytäminen on väärin. Se on todellista heikkoutta.
Minä romahdin alkuvuodesta aika pahasti. En ollut nukkunut kahteen viikkoon muutamaa tuntia yössä enempää ja eräänä päivänä mä vaan.. En mä etes tiedä mitä tapahtui. Sain jonkun kohtauksen. Tärisin, en saanut henkeä, sydän hakkasi. Olin muutaman yön osastolla jonka jälkeen palasin S'n kanssa ensikodilla. Siellä vastassa oli pelkkää vittuilua ja syyttelyä. En kestänyt. Vietin päivät aamusta iltaan kaupungilla kavereiden kanssa. Sossut laittovat mulle liikkumisrajoituksen. Olin 24/7 ensikodilla. Vittuilun kohteena. Uhkailtiin lapsen pois viennillä ja sanottiin, että olen yksin surkeimpia äitejä mitä he ovat tavanneet. Murruin. Olin vihainen. Halusin tappaa kaikki. Lähteä pakoon S'n kanssa.
En jaksanut kauaa sitä paskaa, joten näin parhaaksi antaa S'n pois ja yrittää elää. Olin väsynyt siihen vittuiluun, eikä elämän iloa ollut ollenkaan. Viiltelin, enkä syönyt moneen päivään ollenkaan.
Sinä päivänä kun S täytti 7kk, hän siirtyi sijaisperheeseen.
Nyt tyttäreni on 10kk ja onnellisena perheessä, jossa hän saa elää normaalia elämää ja häntä rakastetaan.
Saatan jossain vaiheessa ottaani tyttäreni vielä itselleni. Ennen sitä minun pitää kasvaa ihmisenä, päästä laitoksesta pois ja saada elämääni muutenkin jokin suunta.
Rakastan tytärtäni aivan hirmuisesti, vaikka monet luulevatkin, etten välitä hänestä.
Minulla kuitenkin on omat tapani näyttää tunteita, eikä ne ole mitenkään kauhean näkyviä. Olen kuulemma hyvä peittämään tunteitani.
Jos haluatte tietää jotain vielä S'tä, niin kysykää pois!
