F U C K

K U O L E M A

on ajatuksissani paljon.

A H D I S T U S

on hyvä ystäväni, ei jätä ikinä.

Epäilen olevani taas

M A S E N T U N U T,

en vain uskalla puhua siitä kenellekkään.

Olen pelkuri...

Tahtoisin itkeä, mutten edelleenkään kykene siihen. Vaikka olen kuinka yrittänyt tirauttaa muutaman kyyneleen, en vain osaa.. Kuka opettaa minut itkemään? 

Anteeksi että valitan.. En osaa muuta.. Olen huono ihminen, vielä huonompi äiti.. Kukaan ei välitä..

A N T E E K S I

Viikonloppukatsaus

Viikonloppu meni siinä äidin luona Rakkaani kanssa, nähden ystävi, vähemmän ystäviä ja tutustuessa tuntemattomiin, hienoihin ihmisiin.

Lauantai päivä oli aika lennokas. Aamukännit, päivä selvänä chillaillen kaupungilla katsellessa kavereitten keikkaa, ilta juomassa Rakkaan ja kahdenkymmenen tuntemattoman kanssa. HIENOOO! Ihan sikasiistii!

Perjantai ilta kuitenkin voittaa ehdottomasti kaikki viikonlopun tapahtumat! Oltiin Rakkaani kanssa meillä lapsenlikkana, äiti oli baarissa katsomassa veljen keikkaa ja bändikisaa -jonka veljeni bändi voitti ylivoimaisesti. Noo, siinä katseltiin siis illalla pienimpien jo nukkuessa leffaa, jonka jälkeen siirryimme sänkyyn ja niineespäi.. Ja vittu <3 

Noo.. Eipä siinä sitten ihmeempii. Ihan vitun hieno viikonloppu! Ja melkein selvisin ilman ahistusta koko viikonlopun, mitä nyt yks ilta (oisko ollu perjantai) iski ahistus just ku oltiin rupeemassa nukkumaan.

Eilen kun tulin takaisin laitokselle, rupesi taasen ahdistamaan -niinkuin aina tänne palatessa, olin sitten poissa minkä aikaa tahansa. 

-rasmus-nalle kuittaa ja kiittää ihanasta viikonlopusta kaikkia ihanuuksia<3

Tänään aijon..

..lähteä pitkästä aikaa äitini luokse. Siellä aijon tavata tänään vielä ainakin yhtä ystävääni. <3

Tämä ystäväni, kutsukaamme häntä nyt vaikka Veikaksi, on ollut minulle aina kuin isoveli. Tutustuimme osastolla reilu 3 vuotta sitte. Hän on korvannut minun biologista isoveljeäni, jonka kanssa emme ole ikinä olleet mitenkään läheisiä, pienenä saatoimme joskus leikkiä yhdessä, kun olin äitini luona käymässä.

Vaikken Veikkaa useinkaan näe, emmekä soittelekkaan usein, aina kun näemme, olemme kuin emme olisi eronnutkaan missään vaiheessa.

Viikonloppuna pitäisi nähdä n. miljoonaa muutakin kaveria/tuttua/tuntematonta, ts. KAIKKIA!! :_D Mutta eipä se haittaa, mukava nähdä ihmisiä, joita näkee hyvin harvoin. 

Tämä aamu on ollut helppo.. Ahdistusta ei ole, vielä..

Onneksi Rakas tulee mukaan etten joudu olemaan junassa yksin, sillä se on melko pelottavaa ja ahdistavaa...

<3: rasmus-nalle

ps. Hyvää viikonloppua  <3

Voi vitun..

JÄÄKIEKKO! Saa mun veren kiehumaan! Vaikka jäkistä tykkäänkin seurailemaan, niin silti kauhee ahdistus... Jotenki.. En osaa etes selittää..
Meillä täällä on kisastudio täällä, kauheesti porukkaa ihan pienessä huoneessa.. 
Haluan pois, voisin lukittautua huoneeseen, mutta toisaalta en haluaisi olla aivan yksinkään.




Minun tekisi jälleen mieli viiltää.. 
Mutten todellakaan olla niin raukkamainen! 
VIILTÄMINEN on säälittävääv!!
Toivottavasti viikonloppu on helppo. Ainakin helpompi.
Äitin luona on yllättävän helppo olla.. Ainakin joskus, sillon kun on joku kaveri mukana.. Tai kun on alkoholia..

-rasmus-nalle

Setailua

Eilen kävin Setan nuorten ryhmässä 18-20.30. Oli mukava nähä kaikkia ihmisiä pitkästä aikaa, en oo nähnyt ku tyttistä ja yhtä kaveria laitokseen tulon jälkeen. (:

Nyt on taas aamun ahdistanut.. 

Olen huolissani parhaasta kaveristani, jolla on koko ajan paheneva alkoholi ongelma..

Tahtoisin mennä ja takoa hänen päähänsä järkeä, hänellä on ihmisiä jotka oikeasti rakastavat ja välittävät hänestä!.. 

Hän vain ei tunnu ymmärtävän..

Ahdistaa kun kaikki kyselee miksi annoin tyttäreni pois..

Eikö jokainen saa tehdä oman päätöksensä?

Tämä kuitenkin, luultavasti, on vain väliaikaista..

Nyt ihana puhelu! Tyttis pääsee huomenna tulemaan mun mukaan porukoille.. :)

Mitä jos..

...minua ei olisikaan... Pääsisi kaikin puolin paljon helpommalla..

Ei tarvitse murehtia huomista, tai muistella eilistä.

Sydämeen sattuu..

Ei jaksaisi välittää, mutta en uskalla lopettaakkaan..

ARGH!

Ehkä huominen on helpompi..

Ahdistus..

Hello everybody

Näin tylsyyden iskiessä, ja kateellisena niille, jotka kirjoittavat Anonyyminä blogia, ajan kulukseni n. 5minuutissa tein tämmösen (hienonhehehehe) blogin. Mulla on muuallakin blogi, mutta en kirjoita sinne Anonyyminä, vaan omana itsenäni. Tavoitteena olisi pystyä täällä siis kertomaan aikalailla kaikesta mieltä painavista asioista (vaikkaonhansesäälittävää..) ::DD

Vähän itsestäni;

Olen siis 16-vuotias laitosnuori, joka on asunut siis koko elämänsä aikana n. 3vuotta biologisen äitinsä luona, muun ajan siis joko laitoksessa tai sijaisperheessä.

Olen myös äiti, mulla on kohta 8kk ikäinen tytär, joka tällähetkellä ei asu minun luonani, vaan annoin hänet vapaaehtoisesti sijaisperheeseen. Hän on siellä nyt Avohuollon sijoituksessa. 

Kaiken tuon lisäksi vielä tämmönen likanen lepakkoki, kerran olen siis pojan kanssa ollut, enkä toista kertaa ole. Siitä kun näyttää nuita lapsia tulevan... Minulla on siis tyttöystävä, huomenna olisi ensimmäinen kuukausi päivä, ja hän ehkä perjantaina lähtee mukaani minun äitini luokse keskemmäs Suomea. Eilen siis kävin "hurmaamassa" tyttikseni äidin, että hän saisi luvan lähteä. Ennen kuin löysin tuon ihanaisen naisen, mulla oli vähän niinkuin tapana hypätä sängystä toiseen.

Jeesi, sitte vähän katsausta menneisyyteen, ongelmien osin siis.

Masennus minulle todettiin kun olin seitsemän. Ensimmäiset vuodet diaknoosin kanssa olivat melko helppoja. Sitten täytin 10, muutin biologisen äitini luokse sijaiperheestä, masennus paheni. Alkoholin käyttö alkoi. Ja niin alkoi ensimmäinen osasto-jaksoni. Siellä alkoi viiltely, jäin äidille siitä kiinni samana päivänä kun täytin 11. Toisin sanoen tähän mennessä surkein syntymäpäivä, kaikki olivat vihaisia ja pettyneitä. Viiltely jatkui, sitä kesti yhteensä viisi vuotta, nyt olen ollut 3kuukautta viiltelemättä. Olen melko tyytyväinen asiaan, vaikka melko useana iltana edelleen tulee ahdistus, tekisin mieli satuttaa itseään, nähdä se tuska, päästää pois sisältä..

Perhe on sellainen sana, jota en ymmärrä. En tiedä ollenkaan mitä sen todellisuudessa pitäisi tarkottaa. Minkälainen on normaali perhe? Minun perheeni on ollut hyvin hajanainen. Äitini antoi minut pois, ollessani pikkutyttö. Vasta muutama vuosi sitten hyväksyin tämän asian, hän on vakavasti masentunut. Biologisen isäni kanssa en ole ollut tekemisissä pitkään aikaan. Vuosi sitten hän soitti ja kertoi, kuinka onnellinen hän on, kun hänestä on vihdoinkin tullut isä (aivan kuin hän ei olisi viimeiset 16 vuotta ollut isänä).. Meidän välit ei ikinä ole ollut kauhean hyvät, tappelimme aina kun olin hänen luonaa, hän pahoinpiteli, jos en tehnyt niinkuin hän käski (eli siis syönyt tarpeeksi tms.). Sijaisperheessäkään ei ollut kauheasti kehumista, pahoinpitelyä ja uhkailua. 

Mutta eiköhän tämä valitus menneisyydestä nyt riitä. Tavataan taas, hyvää kevätpäivää! :)

-rasmus-nalle