Hello everybody

Näin tylsyyden iskiessä, ja kateellisena niille, jotka kirjoittavat Anonyyminä blogia, ajan kulukseni n. 5minuutissa tein tämmösen (hienonhehehehe) blogin. Mulla on muuallakin blogi, mutta en kirjoita sinne Anonyyminä, vaan omana itsenäni. Tavoitteena olisi pystyä täällä siis kertomaan aikalailla kaikesta mieltä painavista asioista (vaikkaonhansesäälittävää..) ::DD

Vähän itsestäni;

Olen siis 16-vuotias laitosnuori, joka on asunut siis koko elämänsä aikana n. 3vuotta biologisen äitinsä luona, muun ajan siis joko laitoksessa tai sijaisperheessä.

Olen myös äiti, mulla on kohta 8kk ikäinen tytär, joka tällähetkellä ei asu minun luonani, vaan annoin hänet vapaaehtoisesti sijaisperheeseen. Hän on siellä nyt Avohuollon sijoituksessa. 

Kaiken tuon lisäksi vielä tämmönen likanen lepakkoki, kerran olen siis pojan kanssa ollut, enkä toista kertaa ole. Siitä kun näyttää nuita lapsia tulevan... Minulla on siis tyttöystävä, huomenna olisi ensimmäinen kuukausi päivä, ja hän ehkä perjantaina lähtee mukaani minun äitini luokse keskemmäs Suomea. Eilen siis kävin "hurmaamassa" tyttikseni äidin, että hän saisi luvan lähteä. Ennen kuin löysin tuon ihanaisen naisen, mulla oli vähän niinkuin tapana hypätä sängystä toiseen.

Jeesi, sitte vähän katsausta menneisyyteen, ongelmien osin siis.

Masennus minulle todettiin kun olin seitsemän. Ensimmäiset vuodet diaknoosin kanssa olivat melko helppoja. Sitten täytin 10, muutin biologisen äitini luokse sijaiperheestä, masennus paheni. Alkoholin käyttö alkoi. Ja niin alkoi ensimmäinen osasto-jaksoni. Siellä alkoi viiltely, jäin äidille siitä kiinni samana päivänä kun täytin 11. Toisin sanoen tähän mennessä surkein syntymäpäivä, kaikki olivat vihaisia ja pettyneitä. Viiltely jatkui, sitä kesti yhteensä viisi vuotta, nyt olen ollut 3kuukautta viiltelemättä. Olen melko tyytyväinen asiaan, vaikka melko useana iltana edelleen tulee ahdistus, tekisin mieli satuttaa itseään, nähdä se tuska, päästää pois sisältä..

Perhe on sellainen sana, jota en ymmärrä. En tiedä ollenkaan mitä sen todellisuudessa pitäisi tarkottaa. Minkälainen on normaali perhe? Minun perheeni on ollut hyvin hajanainen. Äitini antoi minut pois, ollessani pikkutyttö. Vasta muutama vuosi sitten hyväksyin tämän asian, hän on vakavasti masentunut. Biologisen isäni kanssa en ole ollut tekemisissä pitkään aikaan. Vuosi sitten hän soitti ja kertoi, kuinka onnellinen hän on, kun hänestä on vihdoinkin tullut isä (aivan kuin hän ei olisi viimeiset 16 vuotta ollut isänä).. Meidän välit ei ikinä ole ollut kauhean hyvät, tappelimme aina kun olin hänen luonaa, hän pahoinpiteli, jos en tehnyt niinkuin hän käski (eli siis syönyt tarpeeksi tms.). Sijaisperheessäkään ei ollut kauheasti kehumista, pahoinpitelyä ja uhkailua. 

Mutta eiköhän tämä valitus menneisyydestä nyt riitä. Tavataan taas, hyvää kevätpäivää! :)

-rasmus-nalle